Valavuori: Suomalaisen urheilukulttuurin nousu

Olkaa hiljaa, minä puhun nyt. Koskee myös Petteri Sihvosta. Raavin kasaan muutaman olennaisen seikan, jotka johtavat suomalaisen urheilukulttuurin uuteen nousuun. Yksi asia nousee ylitse muiden, arvostus omaa toimintaamme kohtaan. Jos et itse arvosta sitä mitä teet, ei sitä kukaan muukaan arvosta.

Suomalainen urheilukulttuuri on vahvasssa nosteessa. Pinnan alla porisee isosti, meidän pitää vaan uskaltaa päästää se kaikki voima irti. Häpeilemättä. Altistaa itsemme epäonnistumisille, arvostelulle, heittäytyä. Olla rakastettu ja vihattu. Elää.

Koko suomalaisen urheilukulttuurin nousu kiteytyy joukkueurheiluun. 85 prosenttia nuorista aloittaa urheilun joukkuelajien parissa. Keskusteluissa, mediassa ja jopa urheilurahoituksessa näkee silti yhä voimakkaana entisaikojen yksilölajikeskeisyyden, joka on muisto vain. Hieno muisto, ei siinä mitään. Ohi ovat ne ajat, jolloin kansa kerääntyi metsäpolkujen varsille katselemaan upeita juoksijoitamme ja räkä poskessa suksivia hiihtäjiämme. Urheilu-uutisointimme on yhä miinotettu täyteen entisaikojen suhmuroita ja vieläkin moni miettii, käyttikö Juha Mieto puolukkapuuroa vai jotain muuta. Tästä hyvänä esimerkkinä A-talkin urheiluilta, jonka piti käsitellä suomalaista urheilukulttuuria, mutta joka käsittelikin pääosin mennyttä skeidaa, ei nykyhetkeä ja tulevaa. Kääntäkää kellonne oikeaan aikaan. Ohi on.

Urheilukulttuurin olennaisin mittari on väri. Se väri, jota sinä kannat ja tunnustat, päivästä toiseen. Suomalaiset kantavat ylpeinä Barcelonan, Liverpoolin, Lakersin, Rangersin ja ties minkä ulkomaisten joukkueiden paitoja. Eikä siinä ole mitää väärää, mutta jakosuhde on perseellään. Ulkomaalaiset ystäväni ihmettelevät aina Suomeen tullessaan mistä he voisivat hankkia jonkun suomalaisseuran paidan. Ei heitä kiinnosta hankkia Suomesta ManU:n paitaa. On vähän helkkarin noloa yrittää neuvoa suuntaamaan jonkun seuran toimistolle, jos se nyt sattuu olemaan auki ja jos siellä nyt sattuisi olemaan joku rätti.

Onneksi on edes muutama seura kuten HIFK, Kärpät, TUTO, Jokerit, SaiPa, HJK, Sotkamon Jymy, Vimpelin Veto, Hurrikaani, Bisons, jotka hoitavat tätä puolta, kuten pitääkin. Tuohon olisi voinut oikeastaan laittaa lähes kaikki SM-liigaseurat. Onko se sattumaa, että juuri näissä brändeissä on imua? No juu, ei ole. Seurajohdot, wake the f*ck up.

Miksi ihannoimme kaukaisia tähtiä emmekä arvosta omiamme? Miksi emme kanna sen seuran paitaa, jonka parissa olemme itse kasvaneet ja jonka parissa niin monet yhä toimivat? Miksei niitä paitoja saa mistään? Miksi koko fanituotekulttuurimme on kuin ala-asteen piirrustuskilpailun viimeiseksi jääneen kynästä?

Emme me pysty jättämään jalanjälkeämme FC Barcelonan toimintaan. Pystymme ainoastaan lisäämään FC Barcelonan jo entisestään massiivista kassavirtaa. Paikallisen ylpeyden toimintaan pystymme antamaan merkittävän lisäarvon pelkästään tunnustamalla väriä ja puhumalla siitä. Ole ylpeä juuristasi, kerro ja näytä se muille. Kannata, niin muutkin kannattavat.

Ajattelumallimme kaipaa pikaista korjausta. Kun nuori tulee ensimmäisen kerran seuratoiminnan piiriin ja ensimmäisiin harjoituksiinsa, ei hänelle tule antaa vielä mitään pelivälinettä käsiin. Ensimmäisen harjoituksen tehtävänä on käydä läpi seuran historia, tunnistaa legendat ja ikonit. Oppia seurahuuto. Ymmärtääksesi nykypäivää sinun tulee tuntea historia. Respect.

Poikani Dominic, 9kk, on käynyt alusta lähtien Bisonsin peleissä. Halusi tai ei. Hän on saanut lahjoja katsojilta, sukkia, hanskoja ja sen sellaista. Hän on pukeutunut Bisonsin väreihin. Halusi tai ei. Hän kasvaa sisään kulttuurin pienestä pitäen. Halusi tai ei. Kun hän jossain vaiheessa ymmärtää saamansa kulttuuriperimän arvon, hän todennäköisesti haluaa ihan itse. Kun Dominic aloittaa koulun, hän saa ihan itse valita minkä suomalaisseuran paidan vetää ensimmäisenä koulupäivänään ylleen. Hän tekee vahvan statementin.

Suomalaisiin kouluihin tulisi saada vuosittainen urheilukulttuuripäivä, jolloin jokainen koululainen vetäisi ylleen suomalaisen suosikkiseuransa paidan. Kun HIFK-paitaan pukeutunut pikku-Jesse törmää koulun käytävällä ennästään tuntemattomaan, Kärppä-paitaa ylpeänä kantavaan pikku-Perttiin, on urheilukulttuuri ottanut ison harppauksen eteenpäin. Kenties samalla syntyy elämänmittainen urheilukulttuurillinen ystävyyssuhde, mene ja tiedä. Joukkueurheilukulttuuri on nuorelle paras mahdollinen korkeakoulu, joka opettaa tulevan elämän pelisääntöjä paremmin ja rehellisemmin kuin mikään muu.

Ja urheilijat, olkaa hereillä. Ymmärtäkää koko viitekehys, jossa toimitte. Teidän primääritehtävänänne on menestyä urheilussa. Laittaa palloa ja laattaa pussiin, maaliin, verkon yli jne. Vähintäänkin yhtä tärkeä tehtävä on tulla huomatuksi, erottua, olla persoona. Pelkkä suoritus ei enää riitä, ellet sitten ole Suomen tai maailman paras. Teillä urheilijoilla on iso vastuu koko kulttuurista. Teitä me tulemme katsomaan, jos siis kiinnostatte tarpeeksi.

Urheilukulttuuri ei synny menestyksestä. Urheilukulttuuri syntyy arvostuksesta omaa toimintaamme kohtaan. Mitä, jos vetäisittekin huomenna sen tylsän poolopaidan sijasta suomalaisen suosikkiseuranne pelipaidan päällenne kouluun ja töihin?

Olen puhunut. Jag har talat.

Ps. Tätäkään kirjoitusta eivät kaikki urheilua rakastavat jaa ympäristöönsä vaikka jakavat ajatukseni, eivät edes kaikki tuttuni. Miksi? Siksi, koska he ovat henkisesti pieniä ja uskottelevat itselleen, että allekirjoittamalla tekstini he sortuisivat fanittamaan minua ja se olisi heiltä jotain pois. Ja se vasta noloa olisi.

Veikkaajat.com
Compare items
  • Total (0)
Compare
0